Edellisen kirjoitukseni (Lemmy meets Religion) eräässä kommentissa mainitsin asian, että toisen maailmansodan aikaan juutalaispakolaisia pyrki satoja Itävallasta, Saksasta ja muualta Suomeen ja lähes kaikki käännytettiin. Vene oli täynnä. Jo vuodesta -33 täällä oli tiedetty, mitä Saksassa tapahtui, mutta siitä huolimatta muutamaa kymmentä enempää ei maahan päästetty. Ainakin kahdeksan juutalaispakolaisen Valpo lähetti sittemmin Saksaan varmaan kuolemaan, kun Suomi oli liitossa Natsi-Saksan kanssa. Jopa Suomen juutalaiset vastustivat juutalaispakolaisten vastaanottamista. Valpo, joka oli EK nimeltään vuonna 1936, teki salaisen sopimuksen Gestapon kanssa yhteistyöstä kommunismin hävittämisestä. Arno Anthonin johtama Valpo toimitti Gestapon kynsiin myös satoja kommunisteja. Ja satoja Neuvostoliittolaisia sotavankeja tai kansalaisia . Ainakin yhteen luovutukseen vaikutti paikallinen kirkkoherra, joka kielsi entisen seurakuntalaisensa Suomen kansalaisuuden. Ehkä näitä tapahtui useitakin. Arno Anthoni oli muuten luvannut Gestapolle, ja hänen pyrkimyksensä oli, toimittaa Saksaan kaikki Suomen juutalaiset, listatusti 2300 ihmistä. Se ei sentään onnistunut. Tämä kuten Eino Altiin tarina Elina Sanan Luovutetut -kirjassa kerrotun mukaan.
Yksi keskitysleiriin kadonnut suomalainen kotikommunisti oli Honkajoelta (tuolloin Hongonjoki) kotoisin ollut Eino Altis. Honkajoki on tuttu paikka. Olen käynyt useasti ja kantanut hautaankin kaksi honkajokista vaimoni sukulaista. Eino oli v. 1900 syntynyt tavallinen maalainen köyhä, joka päätti lähteä Kanadaan hakemaan parempaa elämää vuonna 1920. Laman alkaessa hän muutti niin monen muun mukana Neuvostoliittoon, kun siellä kuulemma pyyhki hyvin ja työmiehiä tarvittiin. Noin neljän vuoden jälkeen hän huomasi systeemin siellä olevan susi ja pakeni Suomeen. Hänet pidätettiin ja passitettiin vankilaan ”valtiopetoksen” suunnittelusta. Valtiopetos oli siis se, että hän halusi palata synnyinmaahansa petyttyään ”työläisten valtioon”.
Tuli talvisota. Eino määrättiin linnoitustöihin, mutta ei rintamalle. Hän oli jo 39-vuotias. Sodasta palattuaan hän sai ilmeisesti jonkun sekaannuksen vuoksi syytteen heinävarkaudesta. Joku oli kuulemma luvannut hänen voivan käydä hakemassa niitä heiniä erään tuntemansa talollisen ladosta. Tai ehkä hän oikeasti tieten heinät varastikin. Köyhällä ja puutteenalaisella kynnys varastamiseen voi olla varsin alhaalla. Hän sai siitä 11 kuukautta vankeutta. Aika kova tuomio mokomista heinistä, vaikka isäntä itse oli ilmoittanut, ettei hänellä ole vaateita, kun oli heinät saanut ja korvauksen saamatta jääneistä. Vankipapereissa Einosta kerrotaan, että hän on luterilainen, rippikoulun käynyt luku- ja kirjoitustaitoinen. Vankilan koulun opettaja oli merkinnyt: ”yksinkertainen, aatteellinen, jätkätyyppiä, kommunisti”.
Loppuajaksi Altis päästettiin ehdonalaiseen, mutta sitä varten Pelson varavankila oli tilannut Hongonjoen kirkkoherralta kirkonkirjan otteen. Tämä oli siihen kirjoittanut, että ”… Eino Altis on 7/1 1936 otettu Neuvostoliiton kansalaiseksi (Ulkoasiain komissariaatin Pietarin asioim. ilmoituksen mukaan). — Siis mainittu henkilö ei ole enää Suomen kansalainen eikä myöskään Hongonjoen seurakunnan jäsen.” Eino Altis kyllä tosin juuri tuohon aikaan istui valtiopetostuomitaan.
Tämä ratkaisi Eino Alttiin tulevaisuuden lyhyyden. Hänet siirrettiin 28.8.1942 Helsingin poliisin hoteisiin ja lopulta luovutettiin 270 henkilön mukana Tallinnan Gestapolle, Patarein vankilaan. Hänen maallinen taipaleensa päättyi ilmeisesti Stutthofin keskitysleirillä, jonne tulon päivämäärä on viimeinen merkintä, 31.8.1944. Tämän Elina Sana oli löytänyt Stutthofin arkistoista.
Hongonjoen kirkkoherra E. Järvinen tiesi varmasti, mitä Valpo Suomessa teki Neuvostoliiton kansalaisille tai ylipäätään kommunisteille. Hän tiesi varmasti, että ainakin Neuvostoliiton kansalaiset luovutettaisiin Saksaan. Siitä huolimatta hän kylmästi merkitsi Einon Neuvostoliiton kansalaiseksi. Jos Altis oli todellakin Neuvostoliiton puolella merkitty maan kansalaiseksi – vuosia hänen maasta katoamisensa jälkeen – olisi kirkkoherra voinut lähimmäisenrakkauden nimissä pelastaa Einon merkitsemällä tämän Suomen kansalaiseksi. Mikään ei olisi estänyt. Einon veli oli myös poliittinen vanki, Nikke Pärmin pataljoonan jälkeen hänet ja muut marssitettiin Kangasjärven keskitysleirille. Siellä hänet kidutettiin hengiltä. Kun hän oli sairas, eikä ollut pysyä edes tajuissaan, hän soperteli ”voi jessus sentään”, johon vääpeli karjaisi ”Miksi te huudatte Jeesusta, ettehän kuulu kirkkoonkaan!” Vähän tämän jälkeen hän kuoli. Tarina, joka Luovutetut -kirjassa on, on kauhea, mutta se on toinen juttu.
Suomessa on ollut runsaasti itseään kristityiksi kutsuneita miehiä, jotka ovat kohdelleet maanmiehiään julmasti, sadistisesti ja välinpitämättömästi näiden kärsimyksiin ja tuleviin kohtaloihin suhtautuen. Kun edellisessä kirjoituksessani erittelin Ian ”Lemmy” Kilmisterin käsityksiä uskonnosta, en ajatellut häntä pidettävän aivan kauheana ihmisenä. Monet ilmeisesti pitävät. Tämän elämäkerran luettuani voin kyllä ihmetellä tämän elämäntapoja, mutta paha ihminen hän ei selvästikään ollut. Ei myöskään tämän tunteneiden lukuisten ihmisten muisteluiden mukaan. Hän ei olisi halunnut koiraakaan kohdeltavan niin kuin Hongonjoen kirkkoherra Eino Altista.
by 
Valpon päällikkö ja luovutusten pääarkkitehti Arno Anthoni, joka olisi halunnut luovuttaa kaikki Suomen juutalaiset Gestapolle ja joka vielä 1943-44 kuljetti salkussaan suunnitelmaa juutalaisten luovuttamisesta tuhoamisleireille, pääsi kuin koira veräjästä. Häntä ei tuomittu ja saipa vielä korvauksia pidätysajaltaan.
Sisäministeri Toivo Horelli, ankara Saksan ystävä ja yhtä ankara antisemitisti ja antikommunisti, pääsi niin ikään rangaistuksetta. Niin se käy.
Pääministeri Rangell, joka oli äärioikeistolainen ja saksalaismielinen, kyllä joutui sotaoikeuteen, mutta vain siksi, että hän oli pääministerinä suurimman osan jatkosodasta. Ei siitä, että hänelle oli periaatteessa vain ulkopoliittinen kysymys, maan maine, luovutetaanko juutalaisia ja kommareita vai ei. Ihmisinä nämä eivät hänelle juuri mitään merkinneet.
Ulkoministeri Witting oli myös tunnettu Saksan ystävä ja liittolaisuuden lämmin kannattaja ja aulis luovuttamaan kommarit gestapolle. Häntä ei vaadittu sotasyyllisyysoikeuteen. Hän lienee toiminut niin sekavasti ministeriaikoinaan, ettei kukaan ottanut selvää tekikö hän vääryyksiä vai ei. Niin se käy.
Mukana kätyrinä Valpossa ja mukana järjestämässä satojen ihmisten lähettämistä suunnilleen varmaan kuolemaan oli myös Ari Kauhanen, joka oli intohimoinen antisemitisti. Hänkään ei joutunut vastuuseen teoistaan. Valvontakomissio, jota NL johti, ei vaatinut, joten ei tarvinnut asettaa oikeuteen. Neuvostoliitollekaan juutalaiset, kuten eivät suomalaiset kommaritkaan, eivät merkinneet mitään muuta kuin propagandavälinettä. Niin se käy.
Väinö Tanner oli vastuunsiirtäjä. Hän katsoi, ettei hänelle kuulunut v. 1942 yritetty muutaman kymmenen juutalaisen Gestapolle luovuttaminen. Kun Suomen juutalaiseurakunnan johtajat laativat kirjelmän asiasta Tannerille, pyysi hän ystävällisesti lähettämään muistion pääministeri Rangellille, vaikka tiesi tämän suhtautumisen. Hän joutui sotasyyllisyysoikeuteen, mutta lähinnä siksi, että Neuvostoliiton pomot, Stalin etunenässä, inhosivat tätä.
Noiden 8 luovuttaminen oli lähinnä Anthonin yksityisajattelua. Suomi Mannerheim etunenässä kieltäytyi juutalaisten enemmän luovuttaminen todeten heitä taistelevan Suomen armeijassa jopa saksalaisten rinnalla. Suomen juutalainen seurakunta on esittänyt suuret kiitoksensa Ylipäällikölle ja Suomen johdolle siitä, että ”näinä vaikeina aikoina ei tehty pienintäkään
eroa Suomen kansalaisten välille uskonnollisten tai rodullisten syiden pohjalta.”
Sisäministeri Horelli olisi mieluusti luovuttanut kaikki juutalaiset. Rangell oli opportunisti, joka haisteli tuulia, ei kyennyt oma-alotteisiin päätöksiin ja toimi sen mukaan, mikä näytti parhaalta.
Pitää paikkansa, että Mannerheim oli jyrkästi vastaan ja sekin vaikutti hallituksen päätökseen kieltää luovutukset, vaikka Rangellin hallitus käytännössä muuten oli Saksaa myötäilevä. Ja myös Ryti oli vastahankainen luovutuksiin. Mutta kommunisteja ja neuvostoliittolaisia sotavankeja sai luovuttaa satoja. Siihen ei kukaan pannut hanttiin.
Rangellin hallitus käsitteli pakolaisten luovutusasiaa 3.11.1942, jolloin Horelli yritti saada viedyksi läpi asian ns. hallinnollisena toimenpiteenä. Kun Saksa sitä vaati. K.A. Fagerholm jätti eroanomuksensa ministerinpaikastaan, jos hallitus ei peräänny asiassa. Horelli perääntyi, eikä Fagerholm eronnut.
Mutta vähällä oli se pakolaisten luovutus. Sen olisi pitänyt tapahtua samaan aikaan kun Horelli, Rangell ja Anthoni (sic) olivat yhdessä hirvimetsällä. Väinö Tannerin eduksi on kyllä, että hän kun sai tiedon tästä, pysäytti prosessin siksi, kunnes pää- ja sisäministeri ovat taas paikalla. Hän käski puhelimitse Valpoa keskeyttämään toimenpiteen.
Mielenkiintoisa detaljeja Yki, kysyisin lähteitäsi?
Lopputulema on kuitenkin se, jolla on historiassa varsinainen merkitys. Tietysti yksityisiä natseja oli Suomessakin jonkin verran, joiden asenteeseen Stalinin yritys vallata talvisodassa Suomi, ja kommunistien myyräntyö välirauhan aikana antoi lisää vettä myllyyn. Mannerheim ja ns. sotakabinetti pelastivat Suomen ja Mannerheimin suuri osuus asiassa johtui paljolti hänen kanainvälisestä arvovallastaan ja ehkäpä myös suhteistaan eri maiden korkea-arvosiin esoteerikoihin.
Elina Sanan ”Luovutetut” ja ”Kuolemanlaiva s/s Höhenhörn”. Alttiin tarina Luovutetut -kirjassa ja poliitikkojen toiminta Hohenhörn -kirjassa, jossa mainittuna hänen käyttämänsä lähteet.
Ei näitä asioita ole salattu ja kyllä niitä on ihan virallisesti pyydelty anteeksi. Elina Sana veti esiin ehkä ikävimmän asian , nimittäin venäläisten sotavankien ja niiden joukossa venäjän juutalaisten luovuttamisen saksalaisille.
Suomen ainoa puolustus on se , että Anthonin toiminnasta huolimatta , joka oli hänen itsenäistä toimintaansa, Suomi piti kiinni omistaan. Suomalaiset pottuilivat saksalaisten kustannuksella kun he rakensivat rintamasynagogan aivan saksalaisten joukkojen naapuriin jossain Kuusamon rintamalla. .
Niiden kahdeksan juutalaispakolaisen luovuttamista ei välttämättä kyllä julki haluttu. Ja sitten, ei ollut vain venäläisiä sotavankeja, vaan myös kommunisteja, jotka olivat Suomen kansalaisia. Näitä luovutettiin Gestapolle varmaan kuolemaan satoja. Ja hallitus tiesi tästä. Sisäministeri Horelli oli yksi aktviivisimmista Saksan vaatimusten toteuttajista. Anthoni piti jatkuvasti yhteyttä Horelliin, joten ei ollut liikkeellä tyyten itsenäisesti. Jälkeenpäin asianomaiset väistelivät vastuutaan vierittäen asian sisäministerille kuuluvaksi ja että hallituksessa karkottamisia käsiteltäessä puhuttiin vain ”rikollisista” ja ”sabotööreistä”. Että nämä luovutettavat olisivat syyllistyneet rikoksiin ja vakoiluun (tietysti). Mitään näyttöä niistä ei esitetty missään vaiheessa. Uskottiin vain mitä Anthoni ym. ilmoittivat.
Tai sitten, jos nämä olisivatkin joihinkin rikoksiin täällä syyllistyneet, eikö rangaistus olisi pitänyt toteuttaa täällä, eikä lähettää varmaan kuolemaan? Jotkut ministerit selittivät jälkeenpäin, että eivät olisi tienneet juutalaisten joutuvan kuolemanleireihin. Ryti oli käynyt heti kristalliyön jälkeen Saksassa ja nähnyt sen sekasorron. -48 häntä kuulusteltaessa hän sanoi, ettei olisi tiennyt, olisiko se vaikuttanut hänen mielipiteeseensä juutalaisten Saksaan toimittamisesta. Hänkin väisti vastuun ja totesi, ettei ”asia millään muotoa kuulunut presidentille” ja olleensa käsityksessä, että ”pakolaiset saisivat itse valita maan mihin muuttaisivat”.
Muuten, näitä juutalaispakolaisia siirrettiin yllättäen ”työpalveluun” Sallan lähelle Kuusivaaraan, saksalaisten välittömään läheisyyteen. Työleiri oli käytännössä keskitysleiri, jota nimeä siellä suomalaisetkin usein käyttivät. Saksalaiset kävivät piikkilangan takana kuittailemassa näille, ”saimmepa teidät – käsivarsi on pitkä” jne.
On mielenkiintoista, että näitä tekoja ruvettiin pyytelemään anteeksi vasta vuosikymmeniä jälkeenpäin, jolloin vastuullisia ollut ollut aikoihin enää hengissä. Ja luovutuksiin vastuulliset pääsivät aikanaan kuin koira veräjästä.