On jo runsaasti aikaa siitä, kun viimeksi näin Clint Eastwoodin elokuvan Million Dollar Baby. Ensi-ilta olikin jo peräti 17 vuotta sitten. Kerran sen jälkeen DVD:ltä katselu. Nyt tänään sattumoisin katsoin Areenalta elokuvan alun. Elokuvien alut muuten ovat usein niiden mielenkiintoisimpia osioita. En muistanutkaan vuosien takaa tätä mainiota keskustelutuokiota, jota käyvät vanha kehäraakki nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunn ja katolisen kirkon pappi. Mutta olinkin tuolloin vielä hällävälisti. Frankie Dunn on irlantilaista sukujuurta ja sikäli katolinen, tapakatolinen ilmeisestikin, ja käy usein kirkossa.
Elokuva on hyvinkin suositeltava katsottava. Siinä käydään aika vakavia asioita läpi. Olen itse eutanasian kannattaja, armomurhan tai avustetun itsemurhan, sama se mitä nimeä käyttää. Itse asiaa se ei miksikään muuta. Toivon, että vielä minun aikanani siitä saadaan Suomessakin lainsäädäntö. Elokuvassa tuota teemaa käsitellään ja se on tarinan ja elokuvan varsinainen motiivi.
Olen lukenut myös F. X. Toolen novellin, johon elokuva perustuu. Hieno novelli, mutta elokuvakaan ei sen rinnalla häpeä. Novellissa käydään keskustelu Isä Horvakin ja Frankie Dunnin välillä tuosta teemasta, mutta siinä ei ole tätä herkullista alun episodia, joka nykyisin on minulle niin tuttu. Olen melko varma, että Clint Eastwood antoi käsikirjoittaja Paul Haggisille määräyksen kirjoittaa elokuvaan tämä kohtaus. Nähtävästi Eastwoodia on askarruttanut vähän samat kysymykset kuin minuakin.
Frankie Dunn ja isä Horvak ovat juuri tulleet messun jälkeen kirkosta ulos ja Frankie pysäyttää isä Horvakin.
Isä Horvak: Mikä sinua ihmetyttää tällä viikolla?
Frankie Dunn: Se sama vanha Pyhä Kolminaisuus.
Isä Horvak: Frankie, useimmat tajuavat jo lapsina, että kyse on uskosta.
Frankie: Siis niin kuin Riks, Raks ja Poks samassa paketissa?
Isä Horvak: Seisot siinä kirkkoni edessä ja vertaat Jumalaa riisimuroihin!? – Frankie, olen nähnyt sinut messussa melkein joka päivä 23 vuoden ajan. Se, joka käy kirkossa noin paljon, ei kykene antamaan itselleen anteeksi jotain.
Frankie: Olen ymmälläni.
Isä Horvak: Etkä ole.
Frankie: Olenpas.
Isä Horvak: Tässä on vastaus: on yksi Jumala. Nyt minulla on kiire.
Frankie: Entä Pyhä Henki?
Isä Horvak: Jumalan rakkauden ilmentymä.
Frankie: Entä Jeesus?
Isä Horvak: Jumalan poika. Älä esitä typerää.
Frankie: Onko hän puolijumala?
Isä Horvak: Ei ole puolijumalia, helvetin pakana!
Kuinka tuttua! Olen kysellyt aivan samoja uskovilta ja toisinaan minulle on vastattu, että esitän jotain tai pilkkaan. Pilkasta useimmiten minua onkin syytetty. Typerän esittäminen on itse asiassa pilkkaa. Ja niinpä olenkin välttänyt tietoisesti typerän esittämistä, vaikka se väliin onkin vaikeata. Kysymykset Raamatun ja kristinuskon paradokseista kuulostavat usein väistämättä siltä, että kysyjä onkin esittävinään typerää.
Pyhästä kolminaisuudesta olenkin esittänyt usein kysymyksiä, mutta koskaan en ole saanut selvää vastausta. Eikä siihen olekaan. Yksikään teologian tohtori ei osaa selittää tuota kummallisuutta, ellei sitten yritä saada tuota selvää sekopäisyyttä johonkin uskottavaan muotoon. – Eastwoodin puolijumalan sijaan minä näenkin, että kyse on joko kolmannesjumalista tai sitten silkasta kristinuskon polyteismista.
Mutta tähän ikääni ja tätä vähän yli kymmenen vuotta harrastettuani olen huomannut niin usein, että uskon kysymyksissä ei aina saa esittää vääriä kysymyksiä. Etsikkoilijoille sallitaan kysely ja epäily, se katsotaan jopa hyveelliseksikin, mutta lopulta on AINA palattava siihen yhteen ja ainoaan Totuuteen. Tai valittava maallinen vaellus.
Ylipäätään uskonasioissa kyseenalaistaminen on usein vähän kuin Pyhän häpäisyä tai jumalanpilkkaa. Politiikassa on käy joskus tuolloin tällöin vähän samankaltaisesti. Normaalisti demokratian säännöillä toimivien puolueiden välillä käydään kiivastakin debattia erimielisyyksistä, mutta tarvittaessa ollaan vieri vieressä samassa hallituksessa, mutta populistiset uudet (aina ne ovat uusia) puolueet käyttäytyvät väärissä kysymyksissä ja toista eli väärää mieltä olemisessa vähän samoin kuin fundamentalistikristityt. Vedetään herkästi hernettä sieraimeen ja huudetaan: pilkkaa!
