KEVÄTTERÄTEOLOGISIA PÄIVITTELYJÄ 28. Epäuskoa satunnaisissa romaaneissa

Kevään viimeinen kevätteräteologinen päivittely

Luen romaaneja varsin sattumanvaraisesti ilman teemoja tai muita suunnitelmia. Joskus menen kirjailijan teosten mukaan, mutta harvoin. Käsiini osui sattumoisin Anneli Kannon Pyöveli -niminen kirja. Se kertoo ajasta 1670-luvulla, jolloin noitavainot jylläsivät Pohjanmaalla. Kirjassa on kolmen eri henkilön tarinat, jotka limittyvät yhteen. Tässä lainaus pyövelin mietteistä:

”Ihmettelen, miksi tuomarin ja papit puhuvat Jumalan armosta, kun eivät itse osoita sääliä. Jos Jumala on rakkaus, niin kuin he sanovat, miksi hän sallii köyhiä, tietämättömiä naisia kidutettavan ja mestattavan. Saatanan olemassaolo tuntuu minusta uskottavammalta kuin Jumalan, mutta mihin Paholaistakaan tarvitaan, kun ihmisten pahuutta riittää yllin kyllin.

   Kun olin nuori poika, vihasin Jumalaa typerien ja ylimielisten pappien vuoksi, jotka käsitin hänen isäntärengeikseen maan päällä ja joiden vuoksi ajattelin heidän Herransakin olevan korskea ja piittaamaton. Myöhemmin vihani vaihtui välinpitämättömyydeksi, ja nyt olen ymmärtänyt, että ihminen on itse keksinyt Jumalan. Häntä tarvitaan selittämään se, mihin ei selitystä ole. Tulee sota, lapsen kuolema, hallayö tai tulipalo, ja ihminen huutaa miksi. Hänelle sanotaan, että Jumala rankaisee pahuudesta tai koettelee uskon kestävyyttä. Tulee hyvä sato, lapsi paranee taudista, laiva pääsee myrskystä satamaan, ja taas on Jumala asialla, palkitsemassa. Ihminen ei kestä sitä, että merkitystä ja järjestystä ei ole, että hän on yksi maailmassa ja että kun hän kuolee, kaikki katoaa.

   Ihminen haluaa olla toiselle paha ja sanoo toteuttavansa Jumalan tahtoa. Hän väittää ja ehkä itsekin uskoo, ettei tahdo vahingoittaa vaan toimii ainoastaan välikappaleena, niin kuin minä olen oikeuden käsi.”

Ja niin edelleen. Kirjaan tarttuessani en tiennyt tällaisesta epäuskon purkauksesta, mikä eteeni tuli. Mielenkiintoisesti tuo Anneli Kannon kirjoittama on kuin itse olisin sanoittanut noin. Kirja on tietty fiktiota, mutta se perustuu todellisiin tapahtumiin. Pyövelin ajatukset ovat Anneli Kannon kirjoittamaa, mutta henkilö on historiallinen, aikojen takainen mestarismies Heikki Hakalainen, 40 vuotta tointaan hoitanut.

Tuon kirjan luettuani jälleen tyystin sattumoisin otin lukeakseni Andrew Michael Hurleyn Nälkänummi, jonka poimin Porin kirjaston poistoon menevien loodasta. Tämä siis heti Pyövelin jälkeen ja kuinkas ollakaan:

”…Richardin isän päämääränä oli ollut tehdä pojalleen selväksi, että kirkko oli pelkkä mielisairaiden kokoontumispaikka ja että kaikki, jotka sinne kerääntyivät – niin papit kuin seurakuntalaiset – olivat pelokkaita ja tietämättömiä kuin skitsofreenikot. Mitään Jumalaa ei ollut, ei paholaista, ei taivasta ei helvettiä, ei kuoleman jälkeen koittavaa rangaistusta pahuudesta eikä palkintoa hyvistä töistä: ei ollut ylösnousemusta, ei kirkastumista, ei autuutta, ei ikuisuutta. Ihmisen elämä oli kollageenia ja kalsiumfosfaattia. Ja sitten ei mitään.”

Jälleen kuin itse ajattelen. Nihilististä tekstiä? Kaiketi voi niinkin ajatella. Mutta uskonnottomuus ei ole nihilismiä. Se on vain maailmankatsomus ja näkemys. Kirjan Richard elää tilanteessa, jossa avioparin poika on kuollut viisivuotiaana. Vaimo uskoo, että tämä on kuitenkin edelleen läsnä, jotenkin eteerisenä. Ei kykene asettumaan todellisuuteen.

Eipä ole ennen sattunutkaan niin, että täysin tietämättömänä kirjojen sisällöstä tulee peräjälkeen kaksi kirjaa, joissa kirjailija kuvaa ohimennen näkemystään uskonnosta, ja varsin samoin kuin itse olen näistä asioista ajatellut vuosia.

Varsinkin Anneli Kannon kirjaa voin hyvin suositella. Se on julkaistu vuonna 2015. Varsin hyvin kuvailtu 1600-luvun elämää, sen aikaisia uskomuksia, oikeuskäsityksiä ja tapoja. Hurleyn kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan. Sitäkin voin suositella. Kirjailijasta minulla ei ollut mitään tietoa tätä ennen.

Kummallakaan kirjailijalla ei ole mitään agendaa ”levittää” ateismia tai epäuskoa. He vain toteavat, miten henkilönsä maailmaa ajattelevat. Vain kaunokirjallisuutta.  

by