Kissan kuolema

Kuolema vieraili tänään keskipäivällä. Olin kotona nuoremman poikani kanssa. Jo aamulla huomattiin, että kissamme oli huonona. Se oli viime viikkoina pikkuhiljaa alkanut heikentyä. Sunnuntaina se oli vielä varsin normaalin oloinen wanha kattimme. Yön ja aamun aikana voimat sitten hiipuivat. Olimme pojan kanssa kahden vaiheilla, lähteäkö viemään sen viimeiselle piikille, mutta kun se oli rauhallinen, päätimme vielä odottaa. Eikä kauaa tarvinnut. Meni tajuttomaksi ja veti viime henkäyksensä.

Kissa nyt on vain kissa, mutta tämä oli meillä vajaat 20 vuotta. Se oli osa elämäämme ja arkeamme. Tärkeä osa neljän lapsemme lapsuusaikaa. Nuorempi poikani sen nimesi ollessaan kolmevuotias. Miisu. Pellolla markka-aikaan syntynyt. En ollut innostunut kissan hankkimisesta ja arvelin ketun, ilveksen tai pöllön sen vievän tai jäävän auton alle. Mitä vielä, yhtenä kesänä se tuli hyvin juttuun takapihallamme ilmeisesti asustaneen ketun kanssa. Naapurin koiran se ajoi vihaisesti pois pihalta. Kerran vaimollani oli keuhkokuume. Kissa meni rinnan päälle makaamaan ja kehräämään. Liekö vaistonnut hoidon tarpeen vai oliko siinä vain mukavan lämmin paikka. Poikani, jonka kanssa kissamme kuolemisessa läsnä olimme, oli murrosiässä vaikeuksissa itsensä, meidän ja maailman kanssa. Eräiden vaikeuksien jälkeen kotiin palattuaan kissa oli lohduttajista tärkein.

Veimme pojan kanssa kissan tänään pieneläintuhkaamoon. Vaikea reissu se oli meille molemmille. Pojalleni enemmän. Viikon kuluttua saamme tuhkat. Ehkä hankimme sitä varten ruukun. Ruukkurouvan viimeinen ruukku. Ruukkurouvaksi sen ristin vuosia sitten, kun sen yksi mielipaikoista oli betoninen ruukku pihalla.

Oli se mukava katti. Ja kova peto. Tämän kirjoituksen kirjoitin Kotimaa24:n blogistoon 30.6.2012. Uusinta Miisun muistoksi. Kissan.

Kissatkin sitten piti luoda

Kissa käveli vastaan jotain suussaan roikottaen. Ärsytti, että oliko se taas saanut kiinni linnun. Ei. Se oli orava. Vilkaisin sitä ja huomasin että se oli vielä elossa, mutta nähtävästi jo siinä kunnossa, ettei siitä eläjäksi enää olisi. Katselin kissan touhuja hetken. Tuli mieleen, että en juuri mitään tuntenut. Vähän harmitti kyllä, koska pidän oravista. Kun näen kissan tappaneen hiiren tai rotan, olen vain pelkästään tyytyväinen. Mutta orava ja rotta ovat luonnon näkökulmasta suunnilleen samankaltaisia. Niillä on täsmälleen samat tarpeet ja täsmälleen samanlainen suhde ympäristöönsä. Mutta ihmisen näkökulmasta ne ovat tyystin erilaiset. Orava edustaa meille positiivisia arvoja, se on virkeä, leikkisä ja ahkera ruoan hamstraaja. Rotta taas vähän kaikkea sitä, mikä vain voi vastenmielistä olla. Joskus joku voi peräti sanoa jostakin vastenmielisestä henkilöstä, että se on rottamainen, se on rotannaamainen. Silti, rotta on hyvin evoluutiossa kehittynyt, se on suhteellisen älykäs ja se sopeutuu lähes mihin elinympäristöön tahansa. Pohjolan talveen se ei ole sopeutunut. Jos toisin olisi, niitä olisi typerryttävän paljon joka puolella.

Kissa on peto. Se on ehdoton lihansyöjä ja siksi sillä on vaisto tappaa. Se tappaa, jos tilaisuuden saa vaikka ruokakupilta juuri noustuaan. Kissa on varsin vahingollinen ympäristölle missä se elää. Se on taitava saalistaja ja sen kynsiin joutuu paljon lintuja ja oravia. Tosin se pitää myös harmillisten pikkujyrsijöiden määrän jossain rotissa. Monet inhoavat kissoja juuri niiden käsitetyn ympäristöterrorin vuoksi. Kumpihan silti mahtaa olla luonnolle vahingollisempi, kissa vai orava, joka se taas on melkoinen pikkulintujen pesillä käyvä munarosvo?

Monilla on kissaan ambivalentti suhde. Toisessa vaakakupissa painaa se, että kissa on aivan vastustamattoman viehkeä, pehmeä, kaunis. Sen selvästi opportunistisen käyttäytymisenkin sietää, kun se piru on niin sulokas, silittämään yllyttävä ja sen kehräys hemmetin mukavaa. Kissa vastaa kevyesti jotain kallista terapiaa. Mutta sitten se on se säälimätön, saaliillaan leikittelevä peto. Se todellakin leikkii kissa ja hiiri –leikkiä. Se voi jatkaa sitä pitkiä toveja. Jos se saa kiinni linnun, ei se sen kanssa pitkään neuvottele, koska tietää linnun helposti voivan lentää tiehensä. Kissalla on yllättävän pitkä muisti. Jos kissan saa nostettua pois jonkun päästäisen kanssa elämän ja kuoleman pelin pelaamisesta ja vie sen sisätiloihin, antaa olla siellä riittävän kauan, se ulos päästyään painaa saman tien tutkimaan paikkaa, olisiko sen leikkikaveri vielä siellä.

Monet pitävät kissaa julmana. Se on sitä eläinten inhimillistämistä, joka sisältää aina tietyn harhan. Ei kissa julma ole. Ei se tiedä, mitä julmuus on. Se leikkii saalillaan siksi, että se on sille luontaista käyttäytymistä. Kissalle on luonnonvalinnassa kehittynyt tiettyä älykkyyttä. Ja kun älykkyyttä on kehittynyt, se tarvitsee virikkeitä. Kissa tutkii ajankulukseen ympäristöään ja etsii myös leikkivirikkeitä. Olen nähnyt kissamme leikkivän itsekseen joillakin risuilla, kävyillä tms. Eipä tarvitse ihmetellä sen kissa ja hiiri –leikkiä. Kissa on sen verran älykäs, että tietää milloin on vahvoilla. Aivan kuin ihminen.

Jotkut inhoavat kissoja siksi, etteivät ne kuulu Suomen luontoon. No, ei kuulu fasaanitkaan, nykyiset majavat, jättiputket jne. Näitä Suomen luontoon kuulumattomia lajeja on lukuisa määrä sellaisia, mitkä on tuotu tai tulleet Suomeen paljon kissan jälkeen.

Olin jo kysyä, että miksi ihmeessä kissa piti luoda, mutta muistinkin että kissa on todistettavasti tunnettu omana lajinaan jo 9500 vuotta sitten, mutta maailma on taas vain 6000 vuotta vanha, joten kysymys täytyykin asetella jotenkin toisin.

Mark Twain totesi joskus monimietteisesti: ”Jos ihminen ja kissa risteytettäisiin, ihmisestä tulisi parempi mutta kissasta huonompi”.

(Kotimaa24-blogi 30.6.2012)

by