Talven pakanalliset juhlat

Kuten tunnettua, ovat kirkon miehet olleet aikoinaan kiitettävän ahkeria maallisten juhlimisten omimisessa omiin tarkoitusperiinsä eli kristinuskon levittämiseen. Suunnilleen kaikki aikojen takaiset juhlimishetket ovat pyhitetyt oikein uskomisen juhliksi ja tarkoitetut vain Herramme kunniaksi ja ylistykseksi. Kiitos ja ylistys olkoon ja kunnia Herrallemme! Ei kuulu juhlia, vaan hartauteen pitää syventyä. ”Kristilliset pyhäpäivät rytmittävät vuoden”, kuten kirkko meille kertoo.

Mutta kun ei. Nämä kristilliset pyhät ovat osuneet mielenkiintoisesti jo ammoin vietettyihin pakanallisiin juhlahetkiin. Kirkon toimet pakanallisten juhlien varastamisessa ovat olleet vähän kuin kulttuurista omimista, mitä nykyisin kovin paheksutaan. Kristinusko oli aikoinaan uskonnoista aggressiivisin raivatessaan ideologialleen tilaa kaikkialta kalenteria myöten ja haalitessaan uusia kannattajia ja kymmenysten maksajia. Tosin aikoinaan ei maassamme juuri hyvä heilunut, jos ei kirkkoon kuulunut.

Pyhäinpäivää, jonka alkuperäistä maskuliinisesti toksista nimeä ”pyhäinmiestenpäivää” ei enää sovi käyttää, vietetään tietysti pakanallisen juhlan, kekrin, paikalla. Kun aikoinaan uskonsa vuoksi ainoansa menettäneitä ja siten pyhiksi tulleita alkoi tulla pilvin pimein, ettei vuodenpäivät enää riittäneet jokaiselle, keksittiin ammoisessa kirkonmiesten kokouksessa yhdistää nämä kaikki yhteen päivään ja sille ajankohdaksi määriteltiin sitten tämä kekri. Saatiin sekin pakanapäivä pyhitettyä.

Martin päivä 10.11. oli aikoinaan kansanomaisesti vuodenalkajaisten ja syysjuhlien runsasruokainen päätös. Marttina alkoi uusi vuosi, vaikka ei nykyään. Mutta aikanaan tällöin sovittiin riitoja ja lupailtiin parempaa. Sahdin ja hyvän ruoan kera toki. Olen syntynyt marraskuussa. Kuun nimi tulee kuollutta merkitsevästä marras -sanasta. Maa on martaana. Kristinuskolle maallinen kuolema on hankala asia. Kuolemaa sopi miettiä vasta pääsiäisenä, kun se kuolema ristillä voitettiin ja hokkus pokkus, ylös noustiin. Mutta kyllä synkeään kuukauteen kirkollinen juhla saatiin sopimaan. Päivää on vietetty aikoinaan pyhimys Pyhän Martin kunniaksi. Pyhimys on tunnettu köyhien ja vaivaisten suojelijana. Meillä protestanttisen ja vauraan kirkon kulttuurissa tuo on jo unohdettu pyhimys, ja Martin päivänä onkin ollut sopivampaa köyhien sijasta muistella Lutheria.

Vanhan kansan aikaan joulu alkoi Tuomaan päivästä. Silloin otettiin maistiaiset jo aiemmin pannusta jouluoluesta. »Tuomas tuleepi tuoppi kainalossa» oli sanonta tuolloin. Silloin aloiteltiin joulurauhaa. Siihen ei tarvittu Prinkkalan talon julistuksia Herramme syntymisen muistutuksineen, vaan syötiin hyvin, vähän juotiin ja oltiin rauhallisia. Tuomaan päivään kuului myös päreistä valmistetut Tuomaan ristit, jotka olivat eräänlaisia aurinkosymboleja, eikä kristinuskon ristillä sille ollut sijaa. Tuvan ja navetan ovipieliin saatettiin maalata tervalla rengasristi onnea tuomaan. Ja vieraat toivotettiin tervetulleeksi vaikka näin: »Tule meille, Tuomas kulta, tuo joulu tullesansa, oluttynnyri olallansa, viinapikeri pivosansa» jne. Ei veisailtu virsiä.

Joulu on vanha pakanallinen talvipäivänseisauksen juhla. Amoiset kirkkoisät sijoittivat tähän ajankohtaan ns. vapahtajan syntymäjuhlan ja tarkoituksella niin, että sillä saatettiin syrjäyttää jo ammoisista ajoista vietetyn pakanallisen vuodenpäättäjäisjuhlan. Suomen kielen sana ”joulu” on sekin pakanallista alkuperää, tullut käyttöön ennen kristinuskon tänne levittämistä. Aikaiset jouluperinteet ovat nekin perua roomalaisesta Saturnalia-juhlasta.

”Joulu juhlista jaloin, pikkujouluista kontaten”. Vanha vitsi, mutta kertoo paljon nykyisestä suhtautumisestamme joulun aikaan. Jos aikoinaan ennen joulua vietettiin hieman railakkaammin juhlien, tuli kirkon myötä siihen tiettyä hartauden ulottuvuutta mukaan. Pikkujoululla on vain noin suunnilleen sadan vuoden historia. Aikaa myöten siitä on tullut se riemu raikkahin (ja usein tunkkaisin) juhla. Pikkujoulua vietetään monesti kiivaasti ja hieman kiivaamminkin, jouluna sitten hiljennytään ja rauhoitutaan. Jos joulua aikoinaan saatettiin viettää rauhallisestikin, niin Tapanina äijät saunoivat, menivät talliin ja vetelivät jäniksestä tai oravasta valmistetun rokan ja kittasivat päälle olutta ja viinaa hevosten menestykseksi. Kirkonmiesten mielestä piti olla hissukseen ja muistella Stefanosta, ensimmäistä marttyyria.

Loppiainen taas on ilman muuta kristillinen juhlapäivä. Eri kirkkokunnat viettävät sitä toisistaan poikkeavasti, miten ovat itse sen oman oikean oppinsa mukaan määritelleet ja mitä merkitystä ovatkin painottaneet. Kolmen kuninkaan juhla, itämaan tietäjien pyhä, valon juhla tai kyyhkysen laskeutumisen juhla. Itselleni se on aina tarkoittanut, että lopetellaan jo se joulujuttu.

Nuutin päivä on sitten se varsinainen joulunajan päätöspäivä. Kumma kyllä kirkko ei sitä juuri ole käyttöönsä ominut, vaikka sillekin löytyy omat pyhät ukkonsa, Knud Lavard (1096–1131) ja Knuut Pyhä (­­­1043–1086). Ehkäpä rahvaan sarvipäiset ja rotsit nurin päin kulkeneet nuuttipukit, jotka aikoinaan eivät olleet kivoja lapsosia oven takana, vaan viinanhimoisia renttuja, veivät päivältä kirkollisen arvovallan niin, että kirkonmiehet luovuttivat.

Laskiainen on ns. paastonajan alkajaisjuhla. Harvapa silti paastoaa, ellei sitten jatka joulumässäilyn katumusviikkoja. Laskiaisen perinneruokiin kuuluu hernerokka. Viikkokalenterissa se on nykyisin torstain ruokaa pannareineen. Pannari on varsin tuore jälkiruoka, mutta ennen uskonpuhdistusta katolisessa Suomessa perjantai oli paastopäivä, jolloin liha oli haram. Jas niinpä torstaisin vedeltiin täyttävää ruokaa, että pärjäsi paastopäivän. Herneitä oli vähän siellä ja täällä. Ne säilyivät kuivattuina hyvin ja niinpä hernerokasta tuli luonnikkaasti eines paastoon valmistautumiseen. Erään teorian mukaan hernerokkatorstai liittyisi kuningas Kustaa Vaasan määräykseen. 1500-luvulla verot kerättiin osittain ruokatarvikkeina. Kuninkaalle olisi siis kertynyt määrättömästi herneitä. Herneihin kyllästynyt Kustaa Vaasa olisi sitten määrännyt ihmiset syömään hernerokkaa torstaisin välttyäkseen hernekeittopitoiselta kesältä.