Se on sitten luettu. Viisiosainen sarja Tsingis-kaanista ja hänen jälkeläisistään 1200-luvulla. Kiitos vain Tauno J. Jokiselle ”suosituksista”! Olipa maailmankuvaa hämmentävä kertomus. Monasti lukiessa tuli Taunon aatokset mieleen. Tältä pohjalta niitä on helpompi ymmärtää. Nyt on vähän tyhjä olo. Mitenkä jatkaa elämää ilman mongoleja?
Einari Vidgrenillä ja Tsingis-kaanilla oli muutamia yhteisiäkin piirteitä. Molemmat oppivat jo nuorena, miten näytetään ”tylyä naamaa”, eli ei ilmeillä kerrota tunteista. Molempien tärkeimpiä ensimmäisiä kumppaneita tiellä menestykseen oli seppä ja sepän taidot. Vauhdista molemmat pitivät. Liekö paljon muuta yhteistä sitten, paitsi aikalailla köyhä tausta, ja meininkinä olla maailman paras siinä jossain.
En lukenut edes Wikipediaa etukäteen, jotta en arvaisi etukäteen mitä tapahtuu. Valtaako sotapäällikkö Tsubodai Unkarin? Ei kai sentään, kun emme puhu nykyään mongolikieliä ja oli se valistus ja kaikki. Läheltä se piti kylläkin. Ellei kaani Ögedei (Tsingisin poika) olisi sattunut kuolemaan juuri silloin, ilmeisesti emme kuuluisi EU:hun, eikä tarvitsisi elpymispaketeista huolehtia.
Mutta tuhoaako Baghdadin? Sen suhteen ajatelin, että ei kai sentään, mutta olin väärässä. Tuhosivat kaupungin ja veivät aarteet. Tsingis itse olisi halveksien katsellut kultaa ja muuta turhanpäiväistä kimmeltävää. Muslimit eivät kyllä ihan sovinnolla antautuneet, mutta mongolien jumalat olivat vahvempia. Kaiken huipuksi näyttää että Kublai-kaani, Tsingisin pojanpoika, valtasi koko Kiinan ja hänestä tuli Kiinan keisari lopulta (kirjasarjan jälkeen), ainakin mikäli Wikipediaa on uskominen.
Oli kyllä koukuttavaa luettavaa, kun vaan selvisi niistä jatkuvista tappotalkoista jotenkin. Kunkin kirjan lopuksi kirjoittaja kertoi, missä oli lisännyt omiaan. Hämmästyin kyllä kovin, että henkilöhahmoja myöten kirjan fiktio olikin enemmän faktaa kuin fiktiota.
Taannoin kaipailin ymmärrystä kulttuurien muutoksesta. Tässä on aikamoinen oppikirjasarja siitä. Tsingis oli hyvin monikulttuurinen valtias, jonka valtakuntaa mahtuivat valloitettujen kansojen henkiin jääneet ja heidän uskontonsa, vaikka samalla missiona oli yhdistää kahistelevat mongoliheimot. Tsingis itse tuhahteli kaupungeille ja niiden kalleuksille. Pisti ne noin pääsääntöisesti matalaksi ja tuhosi. Eihän niiden säilyttämisellä ollut mitään arvoa. Aika koomisiakin olivat kulttuurien kohtaamiset monasti. Ahdistavimpia kokemuksia Tsingisin joukoille oli ensi kertaa astua kaupungiin ja taloon sisään. Pelkäsivät järjestään, että katto putoasi päälle.
Vapaus ja elämä oli ratsailla ja jurtissa matkalla ja perheet mukana. Tsingisin joukot löivät jatkuvasti itseään vahvempia joukkoja, mutta sellaisia veltostuneita kaupunkilaisia, jotka olivat aseettomia mongolien strategioiden, kurinalaisten joukkojen ja nuolten edessä. Kaupungeista tuppasi loppua myös ruoka.
Jokusessa kymmenessä vuodessa Tsingisin jälkeläiset jo perustivat kaupunkeja ja buddhalaisen munkin kouluttama kirjatoukka Kublai ensimmäisenä jätti vapaaehtoisesti antautuneet kaupungit tuhoamatta. Ja sotipa sitten sen seurauksena jo hopeakaivoksestakin, kun palkka sotureille ei tullut ryöstelystä kuten aiemmin.
Hyvin mielenkiintoista luettavaa kovin monellakin ulottuvuudella. Jatkuvat tappamistaistelut tulevat jotenkin ymmärrettävämmäksi, jos nyt niin voi sanoa. Samalla Tsingisin perintö jatkaa eloaan, mutta toisaalta kaikki hahmot ovat myös omansalaisia.
Mielenkiintoista on myös uskontojen rooli. Joukossa oli sulassa sovussa nestoriaalaisia kristittyjä, buddhalaisia, muslimeja, kiinalaisia uskomuksia, shamanismia. Uhrattiin parhaita hevosia ja verisukulainenkin kerran henkien lepyttämiseksi. Ihminen on kuitenkin ihminen, vaikka kuinka tylyä naamaa näyttää. Pahat teot jäivät ainakin kirjailijan tarinassa kaivelemaan. Oli siellä yksi merkittävä naiskaanikin tai pari, jotka ”joutuivat” hommaa hoitamaan kun mies tai poika oli vähän heikossa hapessa pidempään.
No joo. En minä tässä mitään juonta viitsi kertoilla. Lukekaa itse. Mutta onpa kumma, että tällaisesta en ole aiemmin edes oikein mitään tiennyt. Mongolien valtakunta oli maailman suurin valtakunta koskaan. Siihen kuului puolet silloisen maailman väestöstä ja kuuleman mukaan 8% nykyaasialaisista on Tsingisin jälkeläisiä. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos ei pelästy tappamista sivuilla. Koko sarja löytyi ihan paikalliskirjastosta. Jos tämä olisi fiktiota, mutta kun ei.
Kiina ei vieläkään näytä päässeen yli tästä historiastaan. Yrittivät kirjoittaa historiaa näköjään uusiksi ihan viime syksynä. Ulan Batorissa sen sijaan on komea Tsingisin patsas ihailtavana vuodesta 2008.
https://yle.fi/uutiset/3-11594008
Tässäpä vielä lopuksi kuva monikulturistien globaalista taivaasta. Vaaleanpunaisen viivan sisäpuolella on mongolien valtakunta vuonna 1300.
by 
Joo,…
Kansakunta, joka ei ymmärrä puolustaa rajojaan ja kulttuuriaan, ei ansaitse isänmaata.
Aina tulee joku Tsingis Khan. Näin on Jumala asian säätänyt ja näin on aina oleva.
Jumala on säätänyt myös sen, että varmin tapa yhteisölle menestymiseen ja menestyksen pysyvyyteen on yhteistyö. Siksi järjettömien sotien jälkeen Eurooppakin on menestynyt. Yhteistyössä.
Ruotsissa näyttää tapahtuneen vallan huimasti vuodessa.
Pitäisi kai lukea koska olen jonkin aikaa ollut kiinnostunut Jerusalemista itään olevien kansojen historiasta ja siis myös mongolien historiasta.
Euroopan kohdalla tapahtui niin että, oli muutama tosi suuri taistelu joissa ensin Puolassa ja sitten Unkarissa , länsimaat saivat turpiinsa. Nämä taistelut kuluttivat kuitenkin niin paljon mongolien voimia ,että he eivät pystyneet valloittamaan näitä maita pysyvästi vaan elivät ryöstökulttuurissa . Kun suurkhaani kuoli ,niin se kävi hyvästä syystä vetäytyä Euroopassa. , kasvot säilyttäen, valitsemaan uutta suurkhaania . Varsinkin unkarilaiset tekivät suurta vastarintaa ja lopulta linnoitti kaupunkinsa , mikä pakotti mongolien jakamaan voimiaan . Se myöskin pakotti mongolit jatkamaan ryöstelyitä elääkseen. He eivät kerta kaikkia voineet perustaa uutta valtakuntaa Eurooppaan.
Lähi-idässä mongolit saivat turpiinsa Egyptin mamelukeilta, turkkilaisilta orjasotilailta , jotka sitten kaappasivat vallan Egyptissä.
Merkittävin seuraus oli turkkilaisten kansojen vyöry Eurooppaa kohti luoden Osamaanien valtakunnan Turkkiin. Timmur Lenk hieman myöhemmin oli ehkä pahin pääkallojen pyramideiksi tekijä. Mutta hänen jälkeläisensä valloittivat Intian ja loivat mogulien keisarikunnan.
jne jne jne ja historia kulki kulkuaan.
Tämä ei vastaa kirjoittajan ymmärrystä, eikä Wikipedian selitystä. Ajattelin kopioida ko. kirjan historiallista taustaa -osiosta Igguldenin selitystä, mutta sitä on monta sivua. Oli kirjassa vähän yksinkertaistanut taistelukenttää, mutta kävi siinä pitkälti läpi asiaa, kuinka juuri mielestään Ögedein kuolema ratkaisi Euroopan kohtalon.
Itse kirjan ”seikkailuissa” perusjuonena oli, että varsinainen kohde oli Unkari, mutta joukkoja oli lähetetty Puolaan ja Etelään sotimaan tarkoituksella varmistaa sivustat, jotta Unkari ei saisi mistään apua. Valeperäytymiset ja piiritykset sun muut sivustojen tukemiset olivat mongoleiden peruskauraa. Mikään ei olisi estänyt kirjoittajan mukaan etenemistä Ranskaan asti tai Italiaan, mutta kun kaanin kuolema vaati ehdottomasti paluuta lähtöpaikalle. Näin se aina oli, paitsi jos oli jotenkin itsetuhoinen tai halusi luoda sisällissodan, kuten Kublai-kaani.
Jos avaat Wikibedian Subutain kohdalta niin saat lisäinformaatiota. Kai kirjassa Subutaita pidetään esillä? Mongolien Napoleon ja jopa häntä parempi sotaherra.
Katso vielä Wikipedia : First Mongol invasion of Hungary
Olen lukenut tuosta kirjasarjasta vain ”Keisarin”. Loput vielä laiskuuttani lukematta. Kiitos herätyksestä, pitänee tarttua toimeen uudemman kerran.
Historialliset romaanit ovat siitä mukavia, että ne pystyvät parhaassa tapauksessa näyttämään ajan aikalaisten silmin ja auttavat turvallisesti pakenemaan tylsää arkea.
Tuon jättiurakan jälkeen Iggulden on näköjään siirtynyt luomaan fantasiaromaaneja. Luin Darien, suolan valtakunta- nimisen kirjan, mutta ei oikein syttyttänyt.
Tuo Ruotsinmaa on muuten tuottanut monia hyviä ja tuotteliaita kirjailijoita. Yksi niistä, Jan Guillou on kovasti kiistelty persoona, mutta armoitettu kirjoittaja. Ruotsin 1600- luvulle sijoittuva Noitien asianaja, vankkaan tutkimustietoon nojaava teos toi Pohjolan noitavainot ainakin minulle totutusta poikkeavaan valoon.
Noitien asianajaja on siis tietokirja. Hyvä rinnakaisteos Mirkka Lappalaisen Pohjoisen noidat ja Marko Nenosen & Timo Kervisen Synnin palkka on kuolema -kirjoille. Romaaneista olen lukenut Pahuuden. Rankka kirja aikojen takaisesta Ruotsin sisäoppilaitoksesta, perustuen Ja Guilloun omiin kokemuksiin. Siitä on tehty myös elokuva, joka taitaa olla parempi kuin kirja (tällä kertaa), vaikka en kirjaa nyt moitikaan.
Omasta puolestani noituutta käsittelevistä kirjoista suosittelisin Antero Heikkisen runsaasti tietoa antavaa tutkimusta ’Paholaisen liittolaiset’ ja Laura Foremanin järkkyä: Noidat ja noituus. Uskonnollisilla typeryyksillä ei varsinkaan ennen valitusaikaa ole ollut mitään määrää eikä rajaa.
Ei se ilman uskontoa harjoitettu noituus ole varmaankaan jotenkin kirkkaampaa. Itse en viitsi noin vastenmielisiä asioita lukea tällä erää. Aika ällöttävää oli ne shamaani-uhraukset Tsingis-kaanin jälkeläisten jossain haarassa myös. Onneksi ne pääsääntöisesti tappoivat sillai puhtaasti rationaalisista syistä, eli jos joku kehtasi uhata valta-asemaa.
Ulla, Keisari näkyy olevan kirjastossa, mutta ehkä se on vähän liiankin tuttua, kun katseltiin äskettäin netfix-sarja keisareista, ja onhan noista teologisessa ollut puhetta. Paavalin ajan maailmaa. Vai suosittelisitko noita?
Lienevät hankalasti saatavilla… Huutonetissä oli Paholainen liittolaiset kirjasta kaksi kappaletta myynnissä. Toinen 80 e, toinen 90 e. En taida heti ostaa. Foremanin kirjaa ei näykään missään.
Pahuus osoittautui kyseenalaiseksi . Guilloun sukkulaiset ja luokkatoverit panivat kyseenalaiseksi sen totuusarvon.Kukaan ei tunnistanut kerrottuja asioita. Kirjahan on tuollainen ameriikkalainen under-dog filmi jossa sankari saa aluksi kuonoonsa, mutta sitten nousee ja näyttää kaikille missä kaapin paikka on. Se on toistuva teema hänen muissakin romaaneissa. Sankarin syntyä on Guilloun punainen lanka. Eikä riitä että päähenkilö on sankari hän on myös teräsmiehen luokaa oleva traaginen sankari. Eli niistä on ollut helppo tehdä yleisöön meneviä filmejä. Kunkin sarjan ensimmäinen teos on aina ollut hyvä mutta sitten kehitys jatkossa menee niin kuin arvata saattaa.
Joo, muistelenkin nyt jotain tuollaista. Mutta Guillou on kirjailija ja taiteilija. Hän lienee ottanut tietyn määrän tosielämän tapauksia ja koristellut ne fiktiolla. Se ei olisi uutta. Toisaalta, Guilloun oma suku ei varmaankaan olisi myöntänyt silloin 80-luvun alussa tapahtumia tosiksi, vaikka ne olisivat olleet, joten totuutta ei liene selvillä? Toisaalta se mitä koulussa on aikoinaan tapahtunut, ei ole sekään helppo selvittää. Mukana olleet eivät mielellään kaikkea paljasta, jos itse ovat olleet mukana. Mutta joo, itsekin kirjaa lukiessani ja elokuvaa katsoessani tuumin, että totuus on siellä jossain välissä. Elokuva on vetävä. Mutta myös hyytävä. Varsin viiltävä kuvaus siitä, minkälaiset mekanismit väkivaltakoneistossa – ja natsismissa – jylläävät.
Ruotsissa Guillounin kanssa on eletty 70-luvulta lähtien ja hän on itse pitänyt huolta siitä että hänestä tiedetään kaikki oleellinen.Ja myöskin epäoleellinen. Hän kirjoitellut kolumneja vuosikymmeniä ja hänen mielipiteensä osataan ulkoa.Mutta kirjoittelu jatkuu koska niissä on viihdearvoa. Vakavana kirjailijana häntä ei ole koskaan pidetty hänen omaksi surukseen. Hän on yksinäinen susi joka on tienannut valtavasti rahaa omalla työllään ja sekä harmittaa hänen kriitikoitaan.